Kevään 2021 ylioppilas Jeanette Hatanpää
Arvoisa juhlayleisö, rehtori, kevään ylioppilaat ja kotiväki ruudun toisella puolen. Viimein on koittanut meidän päivämme, vaikkakin hyvin poikkeavissa oloissa.
Emme valitettavasti pääse juhlistamaan tätä tärkeää hetkeä läheistemme kanssa. Vain muutamia viikkoja aikaisemmin emme edes tienneet, joutuisimmeko sittenkin hakemaan lakkimme tavanomaisesti kotiluokistamme vai jopa lykkäämään juhliamme syksyyn. Voimme kuitenkin olla kiitollisia siitä, että meille avautui mahdollisuus epävarmoista ajoista huolimatta kokea juhlava lakitus. Tämän me todella olemme ansainneet viimeisten kolmen vuoden urakoinnin jälkeen.
Viimeinen vuosi on tuntunut jatkuvalta yöltä. Suomen kylmyydessä ja pimeydessä taivas ei ole ollut ainoa paikka, jossa leijailee synkkiä sadepilviä. Jo valmiiksi pitkää koulupäivää painavat opiskelijat ovat joutuneet kantamaan taakkaa etäopiskelusta noudattaen samalla tiukkoja rajoituksia. Ei ole ihme, että kyselyissä on noussut esille nuorten syrjäytyneisyyden ja mielenterveysongelmien hälyttävä nousu. Tämän oli tarkoitus olla elämämme priima-aikaa, mutta monelle se on ollut sarja pelkoa ja pettymyksiä.
Kuinka erilaista kaikki olikaan ennen. Vihreät lehdet, liehuva punainen lippu, tuhatta ja sataa tykyttävä sydän. Tältä tuntui varmasti monen ensimmäinen päivä Kannaksen lukiossa. Ensimmäinen kokoontuminen nyt jo legendaariseksi muodostuneessa Terijoki-salissa, ruokalan jonossa seikkailu reppumeren keskellä sekä oman kaapin tuskallinen etsiminen. Tältä se lukioelämä siis tuntui. Ja mikä parasta, sain jakaa tämän kokemuksen muiden opiskelijoiden kanssa. Tajusin äkkiä, että kaikki kuulemani Kannaksesta olikin totta. Kannaksessa on hyvä olla ja tulevaisuus näytti valoisalta.
Kukaan ei olisi arvannut, miten erilainen lukiokokemuksemme tulee kuitenkin olemaan. Voin lyödä vetoa, että suuri osa teistä ei tullut lukioon ainoastaan yleisen sivistyksen ja koulutuksen vuoksi. Lukion tapahtumat ovat olennainen osa sitä kokemusta. Ehdimme juuri ajoissa kokea vanhojen tanssit, ennen kuin maailma kääntyi päälaelleen. Yhtäkkiä puisilla tuoleilla istuminen ja kaverin kanssa kuiskailu kesken tunnin vaihtuivatkin pätkivään nettiyhteyteen ja peiton alla värjöttelyyn. Onneksi kesä tuli kuitenkin nopeasti ja pystyimme vaikeuksista huolimatta unohtamaan murheet hetkeksi. Syksyllä kaikki olisi taas normaalia, eikö?
Ylioppilaat, saamme olla ylpeitä itsestämme. Lukio on rankkaa. Nykyajan yhteiskunnassa nuorilla on toki paljon laajemmat mahdollisuudet mutta myös valtavat paineet menestyä. Oppivelvollisuuden noustessa 18 ikävuoteen voi vain kuvitella, kuinka rankaksi kilpailu opiskelupaikoista muuttuu. Meidän kohdallamme taas ajatus korkeamman koulutuksen ja työn pariin pääsystä saattaa vaikuttaa kaukaiselta unelmalta. Aina sanotaan, että työ ei tunnu työltä, kun tekee sitä, mitä rakastaa. Näin vuonna 2021 valmistuneen ylioppilaan korvaan lausahdus kuulostaa huvittavalta. En voi mitenkään taata toimeentuloani tekemällä vain sitä mistä pidän, ja varsinkin me kuvataidelinjalaiset tiedämme, että vuokrayksiön jääkaappi ei täyty pelkkien maalausten avulla. Ei kuitenkaan ole reilua, että me joutuisimme muuttamaan itseämme pärjätäksemme. Sen sijaan muutoksen tulee tulla meiltä, nuorisolta, tulevaisuudelta. Voimme luoda yhteiskunnan, jossa kaikki taidot ovat yhtä kauniita ja arvokkaita. Lopulta ei enää tarvitsekaan tehdä sitä, mitä rakastaa, vaan rakastaa sitä, mitä tekee.
Etäopetuksen aikana olemme joutuneet olemaan yhä enemmän kasvot kiinni ruudussa. Samalla tuntuu, että on mahdotonta paeta juoruja ja uutisia. Joka päivä saa kuulla, kuinka eriarvoisuus lisääntyy ja maapallo on kriisien pesä. Metsät palavat, ihmiset kärsivät ja mikä pahinta, me mieluummin taistelemme keskenämme kuin toimisimme yhdessä epäkohtia vastaan. Pandemia-aikana ei muuta voinutkaan ajatella kuin koronaa. Jaksamistamme on todella koeteltu, ja silti välillä tuntuu, että meillä ei edes ole asiat niin huonosti. Olen itsekin sortunut ajattelemaan, että enhän minä voi valittaa, koska muilla on asiat huonommin. Meille on asetettu velvollisuus olla
mediakriittisyyden mestareita, vaikka samanaikaisesti jäämme täysin informaatiovyöryn jalkoihin. Toisaalta ehkä juuri siksi me nuoret olemmekin niin voimakkaita. Meidän on puhuttava suoraan ja kovaa, jotta saamme äänemme kuuluville. Otamme ohjat omiin käsiimme, sillä emme voi luottaa siihen, että joku toinen hoitaa hommat. Tiedämme, mitä haluamme ja olemme valmiimpia kuin koskaan taistelemaan myös arvojemme puolesta. Timantit kovettuvat ja voimaantuvat paineen alla, ja näin on käynyt meidänkin kanssa. Nykyajan koettelemukset ovat tehneet meistä vahvempia.
Palataan takaisin abivuoteemme. Jo valmiiksi yo-kokeita stressaava abiturientti keskellä ilmastokriisiä ja maailmanlaajuista pandemiaa: voiko tästä enää alemmas pudota? Helteinen talvi, jatkuva pimeys ja joulumaisemaa muistuttava maaliskuu eivät olleet edes viimeinen naula arkun kannessa. Kauan odotettuja penkkareita ei voitu pitää uudesta aikataulusta huolimatta, ja moni meistä joutui pyytämään abiristeilylle säästetyt rahat takaisin. Hetken kävi pelko siitä, pääsemmekö edes kirjoittamaan tänä keväänä. Ehkä eniten koen meihin kuitenkin iskeneen jatkuvan etäopetuksen. Lukion viimeinen vuosi, viimeinen hetki luoda muistoja ystävien ja opettajien kanssa, ja nyt jouduimme jälleen kerran kuuntelemaan välkkyvää puhekuplaa läppärin näytöltä.
On kuitenkin olemassa sanonta, jonka mukaan pimeyttä ei voi olla ilman valoa. Uskon meidän, kevään ylioppilaat, olevan se valo. Selvisimme jo arjeksi muodostuneesta lukulomasta sekä kirjoituksista. Puskimme läpi kurssien haalien käsiimme viimeisetkin arvosanat. Jaksoimme kannustaa toisiamme sekä ehkä samalla myös motivoida opettajiamme jaksamaan. Me todella laitamme käytäntöön lausahduksen “Kannas kannustaa!”
Nyt yön sadepilvet ovat lauhtuneet ja päivä on tullut. On olennaista kiittää kaikkia niitä, jotka ovat auttaneet meitä löytämään valon omalla tiellämme. Kiitos kuuluu rehtorillemme Jyrki Rostille, johon niin me opiskelijat kuin vanhemmat pystyimme aina tukeutumaan ja luottamaan siihen, että kaikkeen löytyy aina ratkaisu. Kiitämme kaikkia opettajia tiedoistanne ja taidoistanne, jotka nöyrästi jaoitte eteenpäin meille. Soitte meille mahdollisuuden kasvaa niin opiskelijoina, yksilöinä kuin vertaisinanne. Kiitoksen sana opinto-ohjaajille, jotka jaksoivat kuunnella jatkuvaa valitusta ja itkua siitä, kuinka ei vaan pääse läpi sitä yhtä tiettyä kurssia. Ohjasitte meitä oikeille teille, antaen kuitenkin viimeisen sanan meille. On kiitettävä myös koulun muuta henkilökuntaa. Ilman teitä käytävillä ei näkyisi lattioita ja opettajainhuoneen ovi täytyisi olla lukittuna nälkäisten opiskelijoiden varalta. Kiitos myös kotiväelle sinne, missä ikinä olettekaan. Olette jaksaneet paljon, mutta toivomme sen olleen tämän arvoista.
Ja nyt te, hyvät ylioppilaat. Kiitos kuuluu meille: opiskelijoille, ystäville, kahvion kanta-asiakkaille. Me teimme Kannaksesta näköisemme, eikä jälkemme tule haihtumaan koulusta pitkään aikaan. Olemme aina osa kouluamme ja koulumme osa meitä. On aika jatkaa matkaamme kohti uutta valoa valkolakki päässä, muistot takana ja Kannas sydämessä.
