Pakokauhu peltitölkissä
Kirjoittaja: Emmi Sinisalo
Kuvaus ja ideointi: Tiia Jahn
Välillä muutos on hyväksi, vaikka tuntuu siltä, että muutos tulee liian myöhään. Täytyy vain rohkeasti lähteä sitä muutosta etsimään, ja seinän ilmestyessä vain lyödä päänsä siitä suoraan läpi. Olin lopen kyllästynyt siihen, että minut tunnistettiin. Minut tunnistettiin epäonnistumisistani, enkä tuntenut voivani olla oma itseni pienen lukion vankina. Tunsin olevani jumissa ilman pakokeinoa, kunnes soitin Jyrkille ja hän antoi minulle elämäni parhaimmat uutiset.
Ei enää parakkikoulun tunkkaisia tiloja, ei enää vallanhimoisia opiskelijoita, eikä enää tylyksikin kutsuttua kaupunkia. Vaikka abivuoden aloittaminen muualla vaikutti monesta hullulta ja aiheutti suorastaan kohun kotikaupungissani, oli minulle se paras muutos ikinä. Muistelen tietysti lämmölläkin joitakin aspekteja lukioajastani parakeissa, kuten ryhmänohjaajani kanssa elämän kysymyksistä jutustelua ja parhaan ystäväni kanssa tehtyjä teeretkiä kesken oppituntien. Näiden hyvien asioiden lisäksi oli myös hieman outoja asioita, mitä pikkupaikkakunnalla opiskelu toi tullessaan. Oli aina hätkähdyttävää, kuinka biologian opettajamme osoitteli valtavalla puukepillä, kun halusi kysymykseensä vastauksen, kuinka sadesäällä emme kuulleet opetusta ja tuntui kuin olisimme joutuneet suuren peltitölkin sisään ja kuinka pakkassäällä sai lähteä rämpimään kohti entistä yläkouluani, jossa sai nauttia puberteetista kärsivien nuorten keskellä mannavelliä.
Ennen Kannaksen lukioon siirtymistä olin hukassa. En tiennyt, miten tulisin seuraavasta vuodestani selviämään. Aloin jo miltei odottamaan harmaiden hiussuortuvien pian ilmaantuvan kasvojani kehystämään, sillä stressi tuntui vanhentavan minua ainakin 40 vuotta. Vielä muutamaa päivää ennen abivuoden aloittamista entisessä opinahjossani olin aivan varma, että tuleva vuoteni koostuisi surkeista bileistä ja hiippailusta ympäri tiluksia muita vältellen. Vähitellen aloin myöntää itselleni, että oli aika luovuttaa. Minulle luovuttaminen tarkoitti sitä, että luovuin harhaluuloistani siitä, etteivät asiat paranisi ja maailma oli vain päättänyt asettua minua vastaan. Päätin samalla luopua muiden määritelmistä ihmisarvostani ja ilkeistä nimityksistä, mitä jotkut toistelivat. Luopuminen ei tapahdu hetkessä ja vaatii aikaa. Välillä jopa kuukausia tai vaikkapa vuosia, mutta minä tiesin, että nyt sitä voi luovuttaa. Voi luovuttaa ja aloittaa alusta aivan jossain muualla, jossa kukaan ei vielä tunne.
Kannakseen tuleminen tuntui hurjan pelottavalta, mutta sillä tavalla kuin asioiden kuuluukin välillä. Minulla oli perhosia vatsassa ja ujostutti niin valtavasti. Kaikki kääntyi parhain päin ja odotukseni palkittiin. Arvosanani kohosivat kahdella numerolla ja elämä tuntui normalisoituvan. Vaikka opiskelu on silti välillä hankalaa Kannaksessa ja arjen stressi vaivaa, on siellä silti aivan erilainen ilmapiiri. Kannaksessa jokainen voi löytää oman paikkansa ja saa olla juuri sellainen kuin on. Enää minun ei tarvitse pelätä, että jos vahingossa kompastun portaissa, siitä tulisi valtava skandaali, jolla elvytettäisiin keskusteluja vielä vuosiakin myöhemmin. Täällä kaikki vain unohtavat naamani ja jatkavat elämäänsä normaaliin tapaan. Voi kuulostaa, että ihannoin vain unohdetuksi tulemista, mutta välillä se on hyväksi. Tottahan toki haluan, että kaverini minusta muistaisivat edes nimeni, mutta on mukavaa, kun täällä Kannaksessa ei kerätä aivojen sisäisiä kiristystiedostoja täyteen jokaisen epäonnistumisia, joita myöhemmin voidaan sitten hyödyntää.
On ehkä hieman surullista, että täällä vasta tajusin, että rehtoritkin oikeasti välittävät opiskelijoista muinakin kuin numeroina ruudulla. Opiskelijakunnanhallituskin onnistuttiin peltitölkin rehtorin kannustuksella muuntamaan rahamyllyksi sen sijaan, että oikeasti pidettäisiin huolta opiskelijoiden hyvinvoinnista. Täällä Kannaksessa sen sijaan rehtori pysähtyy kysymään: “Onko kaikki hyvin?”, vaikka varmasti on hukkumaisillaan suuren koulun tuomaan työmäärään. Minulle Kannas on minun turvasatamani ja uusi tilaisuus, jota niin kipeästi elämääni tarvitsin, joten arvostakaa tekin tätä koulua yhtä paljon kuin minä arvostan sitä.
